Tervetuloa Etelä-Karjalaan, alueelle, joka on Suomen vanhimpia asutettuja alueita. Arkeologit ovat löytäneet sieltä merkkejä kivikautisesta asutuksesta yli 10 000 vuoden takaa. Tuolloin alueella asuivat vaeltelevat keräilijät ja metsästäjät, joille alueen runsaat vesistöt antoivat sekä suojaa että ravintoa. Vesistöt myös mahdollistivat liikkumisen alueilla, jotka muuten olivat varsin vaikeakulkuisia.

Merkittävä esihistoriallinen asutus

Kivikautisia asuinsijoja on löydetty yhteensä kuusitoista Imatran Kiurulasta ja Joutsenon läheltä Kuurmanpohjasta. Nämä asutukset ovat sijainneet muinaisten vesistöjen rannalla ja osa näistä edustaa myös pioneeriasutusta, jolla tarkoitetaan ensimmäisiä kiinteitä asutuspaikkoja Suomessa. Antrean Vuoksenrannasta on löydetty ojituksen yhteydessä myös noin 10 400 vuotta vanha kalaverkko, jonka muinainen kalastaja on luultavasti hukannut järvenpohjaan. Löytöpaikka sijaitsee nykyisin Venäjän puolella, mutta varsin lähellä Imatran ja Joutsenon asutuksia.

Vähitellen alueella vakiintui myös maanviljelys ja ihmiset siirtyivät asumaan pysyvissä asumuksissa ja luopuivat vaeltavasta elämäntavasta. Alkoi myös kotieläinten pito. Syntyi löytöpaikkansa mukaan nimetty Suomusjärven kulttuuri, joka vaikutti alueella 8300 – 5000 eKr. Alueelta on löydetty noin kaksikymmentä asutusaluetta, joista muutamilla on suoritettu varsin perusteellisia kaivauksia.

Maan kohoamisesta johtuva rannan siirtymä on muokannut paljon Kaakkois-Suomen aluetta ja ennen vesistöjen rannalla sijainneet muinaiset asutusalueet ovat nyt sisämaassa. Toisaalta eroavuudet maan nousuvauhdissa sai maan kallistumaan kaakkoon, mikä aiheutti Saimaan tulvimisen ja vanhojen rantatöyräiden joutumisen veden alle, jolloin asukkaat joutuivat siirtymään toisille alueille. Koska kivikauden asutus sijoittui yleensä rantaviivan puuttomalle vyöhykkeelle, vaikuttivat maankohoamisilmiöt huomattavasti asutuksen sijoittumiseen.

Viikinkiaika näkyi myös Etelä-karjalassa

800-luvulla viikingit alkoivat tehdä kauppa- ja ryöstöretkiä itään, Novgorodiin. Tämä vilkastutti liikkumista Etelä-karjalan alueella ja etenkin turkisten metsästys lisääntyi tuolloin huomattavasti. Vesireitit mahdollistivat uuden asutuksen tunkeutumisen syvälle. Myös puolustusvarustuksia pystytettiin suojaamaan vihollisilta heimoilta.

Viikinkiajasta ja sen globaaleista yhteyksistä kertovat arkeologiset löydöt. Esimerkiksi Ruokolahden Karoniemestä on löydetty tuon ajan ylellisyysesineitä, kuten lasihelmiä, jotka on valmistettu niinkin kaukana kuin Välimerellä.

Idän ja lännen rajamaa

Myöhempinä aikoina Etelä-Karjalan historiaan on vaikuttanut voimakkaasti sen sijoittuminen idän ja lännen välille. Alueella on käyty lukuisia sotia ja erilaiset rajalinjat ovat jakaneet sitä historian saatossa. Jo ristiretkien aikana, 1000 – 1300 luvuilla alueesta taistelivat Ruotisin ja Novgorodin hallitsijat ja sekä katolinen että ortodoksinen kirkko pyrkivät liittämään alueen omaan valtapiiriinsä.

12.8.1323 solmittiin Pähkinäsaaren rauha, joka jakoi alueen Ruotsille ja Novgorodille ja myös karjalaisheimo jakautui kahtia. Pähkinänsaaren rauhassa Suomi sai ensimmäisen itärajansa ja esihistoriallisen ajan katsotaan päättyvän Itä-Suomessa. Rajaa ei merkitty maastoon eikä sen reitistä ole tänä päivänä täyttä varmuutta.

Etelä-Karjala oli osa suurta Karjalaa, jonka toinen maailmansota traagisesti pirstoi. Suurin osa karjalasta jäi silloiselle Neuvostoliitolle, nykyiselle Venäjälle. Alueen väestö siirtyi evakkoina rintamalinjojen taakse Suomen puolella ja asutettiin lopulta eripuolille Suomea. Etelä-Karjala kärsi myös taisteluista toisen maailmansodan aikana.